Puhukko nää Oulua?

Oululainen "soppii" tapaamisensa Rotuaarille tai Toripolliisille. "Mite mennee?" hän kysyy. Sanoissa on yhtäkkiä konsonantteja tuplasti liikaa kun oululainen kertoo: "Mää hakkin yliopistoon," ja jatkaa: "Mää alkoin lukemaan..." Vokaalitkin venyvät, eikä "Kuluma-kahavila" suinkaan viittaa baarin kuluneeseen lookiin vaan sen kahden kadun risteyksessä olevaan sijaintiin. "Helevetin tyhymä" on jos ei sitä "hoksaa".

Sitseillä oululainen huikkaa puheen pitäjälle: "Ookko nää Oulusta? Ookko nää sinkku?" "Oon mää," kuuluu vastaus, ja olen saanut yliannostuksen Ä:stä.

"Makia!" oululainen kommentoi, kun jokin on tosi siistiä. Kun hän yöllä lähtee kotiin, on "kauhian pimiä", joten on poljettava "nopiaan hämäräsä". E-kirjain lienee kuolleen sukupuuttoon täällä "Pohojosessa".

Iltaisin saattaa oululainen istahtaa "valakoselle" sohvalle katselemaan "vilimejä" tai vaihtoehtoisesti "ilikkumaan" Hottikset- ohjelmasta tuttua "Pile-Tania" joka ahkeraan ramppaa "pilleissä". Helsinkiläisen korvaan tämä D:n ja B:n puute kuulostaa "ouvolta" ja asiatkin saisi sanottua puolet nopeammin, jos "jokkaiseen sannaan" ei tunkisi sinne kuulumattomia tavuja.

Kuitenkin, "ko" kuuntelen "nuita" oululaisia "ko" ne "puhhuu" niin en voi muuta kuin hymyillä "ihan kauheana", sillä tältä kuulostaa mun uusi koti.